Kalevala on suullis-kirjallinen teos, jonka suullista tai kirjallista puolta on korostettu eri aikoina eri tavoin. Akateemisessa keskustelussa oppialaerot vaikuttavat siihen, miten Kalevalaa lähestytään. Folkloristit korostavat syystäkin, että ymmärtääkseen eeposta tulisi tarkastella suullista runokulttuuria, johon runot pohjaavat, sekä niitä prosesseja, joissa Lönnrot tekstualisoi runoja kirjalliseen muotoon. Kirjallisuudentutkija lähestyy Kalevalaa kuitenkin sitä kautta, mikä teoksen suhde on kirjallisuuden maailmaan ja millaisena se aikalaislukijoilleen näyttäytyi. Myös nämä näkökulmat auttavat kirkastamaan monikerroksellisen Kalevalan luonnetta.
Kirjojen kokonaisymmärryksen kannalta on tärkeää olla perillä kirjoitus- ja julkaisuajankohdan konteksteista ja tuntea kirjallisuudenlajien konventioita. Minkälaisessa ajassa, minkälaisten erilaisten kirjallisuuden virtausten keskellä tekijä teostaan kirjoitti? Mikä on teoksen suhde omaan lajiinsa, millä lailla se toistaa tai muuntaa lajinsa, kuten esimerkiksi eepoksen, käytäntöjä? Miten teos keskustelee muiden kirjallisten teosten kanssa?
Kalevalan kriittisen edition, Avoimen Kalevalan neljänteen osaan on tulossa tekstejä, jotka avaavat Kalevalaa kirjallisuutena. Artikkeleissa avataan eepoksen suhdetta ajan kirjallisuuden virtauksiin, 1800-luvun kirjallis-kulttuuriseen maailmaan. Laajan kirjallisen sivistyksen omannut Lönnrothan kirjoitti muille kirjallisen sivistyksen saaneille, joille suullinen perinne oli vierasta. Jos haluaa kirjoittaa toimivan teoksen, kannattaa siinä olla jotain täysin uutta, mutta myös jotain lukijoille tuttua. Kalevalassa voikin havaita monenlaisia yhtymäkohtia kirjalliseen perinteeseen.
Osa eeposinnostusta
Kalevalan syntyyn vaikuttivat Suomen suuriruhtinaskunnan erityiskysymykset ja tarve todistaa oikeus omaan kansakuntaan ja valtioon. On kuitenkin tärkeää huomioida myös laajempi eeposinnostus, joka oli ollut Euroopassa vallalla jo Ossianin laulujen ilmestymisestä, 1700-luvun lopulta lähtien. Autenttisuuskiistoista huolimatta Ossianin laulut oli erittäin suosittu ja luettu pitkälle 1800-luvulle saakka. Britanniassa kirjoitettiin niin paljon eeppistä runoutta, että kirjallisuudentutkija Linda Prattin mukaan puhuttiin jopa epomaniasta. Poetical Register -lehdessä oli oma arvosteluosasto eeppisille ja historiallisille runoille, ja monen arveltiin janoavan eeposrunoilijoille varattua mainetta. Myös useat kirjallisuuden klassikoina pidettävät teokset ilmestyivät ensimmäistä kertaa kirjamuodossa 1800-luvun alussa: Nibelungein laulu Saksassa, Beowulf Englannissa ja Rolandin laulu Ranskassa. Lisäksi Homeroksen eepoksista laadittiin uusia käännöksiä 1700-luvun lopulta lähtien. Niiden ensimmäiset ruotsinnokset ilmestyivät 1814‒1821.
Kirjallisuudella oli myös tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Eepos hahmotettiin toisin kuin nykyään, ajateltiin esimerkiksi että Kalevala kuvasi todellista historiallista menneisyyttä. Eepoksen oikeaoppisesta luonteesta käytiin kiivaitakin keskusteluja. J. L. Runeberg ja J. V. Snellman väittelivät lehtien palstoilla siitä, minkälainen oli oikea eepos. Eepos ei ollut 1800-luvulla mitä tahansa kirjallisuutta, vaan sillä oli tehtävä, jonka hedelmistä saamme edelleen nauttia.
Kirjallisuus tarvitsee henkilöhahmoja
Ruotsinkielisiä Kalevalan lukijoita helpotti suuresti se, että teoksessa oli kiinteitä henkilöhahmoja. Suullisen perinteen runoissa tapahtumat tapahtuivat monille eri henkilöille, mutta Lönnrot liitti tapahtumat yhdelle henkilölle tapahtuviksi. Hän siis loi osan eepoksensa henkilöistä, jotta juonen kuljetus ja tapahtumat toimisivat ja jotta lukijalla olisi joku, johon luoda lukiessa tunneside. Esimerkiksi Ainon ja Kullervon hahmot ovatkin pitkälti Lönnrotin luomuksia, kuten Satu Apo ja Niina Hämäläinen ovat osoittaneet tutkimuksissaan.
Modernin eepoksen henkilöhahmojen oli hyvä resonoida muinaisulottuvuuden lisäksi myös 1800-luvun todellisuuteen. Kalevalan Aino-runoja voikin lukea esimerkiksi osana ajan merenneitokirjallisuutta. Merenneidot olivat suuressa suosiossa romantiikan ajan taiteessa ja kirjallisuudessa. Tunnettuja kirjallisia merenneitokuvauksia olivat Friedrich de la Motte Fouquén pienoisromaani Undine (1811) ja H. C. Andersenin Pieni merenneito (1837). Satu Apon mukaan Ainon kuolemalla – tai metamorfoosilla veden olennoksi – onkin enemmän yhteyksiä kirjallisiin merenneitosatuihin kuin suulliseen perinteeseen. Aino-runoissa voi havaita yhteyksiä myös William Shakespearen Hamletin (1599–1601) Ofeliaan ja ylipäätään 1800-luvun nuorten kuolevien naisten kirjalliseen ja visuaaliseen kuvastoon.
Yhteyksiä pohjoismaiseen kirjalliseen romantiikkaan
Kirjat syntyvät kirjoista. Tämä kirjallisuudentutkimuksen mantra pitää Kalevalankin tapauksessa paikkaansa. Kirjat viittaavat toisiin kirjoihin, eepokset toisiin eepoksiin mutta myös muuhun kirjallisuuteen. Ne ovat osa tekstienvälistä kudosta. Kalevalasta löytyy tekstienvälisyyttä Shakespearen lisäksi niin Homeroksen eeposten kuin 1800-luvun kirjallisuuden kanssa. Draama on yllättävän keskeinen referenssi Kalevalan ja aikalaisvastaanoton ymmärtämiselle.
Tanskassa ja Ruotsissa kirjoitettiin 1800-luvun alussa pohjoismaisesta mytologiasta ja varhaishistoriasta ammentavaa runoepiikkaa, jonka sivistyneistö hyvin Suomessa tunsi. Ruotsin skandinaavisesta menneisyydestä ammentavassa kirjallisessa romantiikassa, gööttiläisyydessä, oltiin kiinnostuneita myös suomalais-karjalaisesta kalevalamittaisesta kansanrunoudesta. Esimerkiksi suuntauksen aktiivisiin jäseniin kuuluneen Per Henrik Lingin Asarne-runoelmassa (1816) mainittiin Christifried Gananderin Mythologia Fennicassa (1789) esiintyviä suomalaisia muinaishahmoja. Gööttiläisyydellä onkin varmasti ollut monentyyppistä vaikutusta Kalevalan syntyyn, kuten Satu Apo on tuonut esiin.
Kalevalan kannalta kiinnostava aikalaisteos on Gustaf Brakelin näytelmä Wäinämöinen: lyriskt försök i tre akter (1829). Brakelin Väinämöinen on lapsiaan rakastava laulaja ja soturi, joka joutuu väistymään kristinuskon tieltä samoin kuin Väinämöinen Kalevalassa. Kun näytelmää kritisoitiin, Brakel kirjoitti vastineessaan, että toivoisi jonkun hyödyntävän Väinämöistä kirjallisesti niin, että tämä saisi arvonsa mukaisen kohtelun. Kalevalaa voidaankin tulkita tietynlaisena Brakelin näytelmän vastakirjoituksena, pyrkimyksenä tuottaa oikeanlainen, yleisesti hyväksytty kuvaus Väinämöisestä.
Kalevala myös konkreettisesti viittaa Brakelin teokseen. Brakelin näytelmässä Väinämöinen jättää kanteleensa pois lähtiessään, ja Kalevalan loppua, jossa tapahtuu sama, onkin pidetty Brakelin teoksesta saatuna ideana. Kuten Julius Krohn on kirjoittanut, Lönnrot olisi myös mielellään nimennyt eepoksen varhaisen version, Alku-Kalevalan (1833) Väinämöiseksi, jollei olisi pelännyt sekaannusta Brakelin näytelmän kanssa.
Suomen suuriruhtinaskunnassa kirjoitetun kirjallisuuden kontekstien hahmottamista on vaikeuttanut, että ei ole haluttu kiinnittää huomiota yhteyksiin tai jopa velkaan, jota 1800-luvun suomalaisella kirjallisuudella oli ruotsalaiselle kirjallisuudelle. Suomalainen kirjallisuus haluttiin nähdä autenttisena, ”vieraista vaikutteista” vapaana. Ehkä tästä syystä pohjoismaisen kirjallisen romantiikan merkitystä Kalevalalle ei ole tutkittu, Satu Apon havaintoja ja Gustaf Brakelin Tukholmassa julkaistua aikalaisnäytelmää koskevia artikkeleita lukuun ottamatta.
Kalevala uutta kirjallisuutta synnyttämässä
Merkittävät kirjat innoittavat usein myös myöhempää kirjallisuutta. Kalevala onkin omalta osaltaan vaikuttanut muiden teosten syntyyn. Esimerkiksi niin Kullervo kuin Ainokin esiintyvät kaunokirjallisuudessa. Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä (1864) on laajasti tunnettu, mutta myös J. H. Erkko kirjoitti näytelmän molemmista ja Eino Leino jälkimmäisestä. Kalevalainen maailma resonoi vahvasti Leinon muussakin tuotannossa. 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteen symbolismi ammensi Kalevalasta kuten tekee jälleen 2000-luvun kirjallisuuskin, esimerkiksi Johanna Sinisalon Sankarit-romaani (2003) ja J. P. Koskisen Kalevanpoikien kronikka (2018).
Kautta aikain käännetyin suomenkielinen teos on kiinnostanut kirjailijoita myös maailmalla. Victor Hugo oli ilmaissut innostuksensa Kalevalan ranskantajalle Léouzon Le Ducille. Merkittävän runoilijan Leconte de Lislen runokokoelma Poème barbares (1862) sisältää puolestaan runoja, joilla on yhteyksiä Kalevalaan. Amerikkalaisen Henry Wadsworth Longfellow’n The Song of Hiawatha -runoelman (1855) runomitta on ottanut mallinsa kalevalamitasta ja J. R. R. Tolkienin ensimmäinen, keskeneräiseksi jäänyt romaani The Story of Kullervo pohjaa Kalevalan Kullervon tarinaan.
Lukijoiden Kalevala?
Kalevalaa on luettu pitkälti Lönnrotin tekojen ja intentioiden kautta sekä suhteessa eepoksen lähdeaineistoon. Tämä on monin tavoin ymmärrettävää ottaen huomioon teoksen merkityksen aikojen saatossa ja laajan runoaineiston, jonka avulla verrata suullisia kansanrunoja Kalevalan tekstiin ja tutkia Lönnrotin tekstualisointiprosessia (ks. Hämäläinen 2012). Kirjallisuudentutkimuksen kehyksessä olisi kuitenkin mahdollista tarkastella Kalevalaa myös irrallaan tekijän intentioista. Mitä, jos emme ajattelisikaan Kalevalaa Lönnrotin teoksena, vaan kirjana, joka herää eloon lukijoiden käsissä, erilaisten lukukokemuksien kautta? Mitä jos Kalevala olisikin meidän kaikkien, erilaisista taustoista tulevien ja omia tulkintojaan runoista tekevien lukijoiden eepos?