Elias Lönnrotin patsasta katsellessa

Elias Lönnrotin patsaan paljastus lokakuussa 1902 uutisoitiin laajasti Suomen suurruhtinaskunnan lehdistössä. Emil Wikströmin pronssiin valama muistomerkki syntyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aloitteesta ja keskelle sortovuosien poliittista kuohuntaa. Parin vuoden takainen kielimanifesti, jolla suomen ja ruotsin kielten hallinnollista asemaa heikennettiin, sekä tuoreet kutsuntalakot ja katumellakoinnit kiristivät tunnelmaa niin maakunnissa kuin pääkaupungissa. Jännitettä lisäsi suomen ja ruotsin kielten välillä käytävä taistelu kulttuurisesta ja poliittisesta vallasta. Myös suomenmielisten leiri oli sisäisesti jakautunut. Periaatteessa patsashanke yhdisti nuorsuomalaisia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vanhasuomalaisia piirejä (Häggman 2012, 31, 163, 169; Konttinen 2001, 271–272), mutta ruotsinmieliset pilkkakirveet asettuivat vastahankaan. Ulkoinen uhka ja sisäinen jakautuminen loivat otollisen maaperän passiiviselle vastarinnalle, symbolisille eleille ja muistomerkkiin materialisoituville merkityksille.

Mitä suunnitellun patsaanpaljastuksen vastaisena yönä tapahtui? Syyllisestä ei ollut epäselvyyttä, mutta tapahtumain kulusta on monta versiota. Tuoreeltaan kiinni jäänyt pyhäjärveläinen talollisenpoika Niilo tai Nikolai Lindfors kertoi häntä kuulustelleelle poliisille saapuneensa patsaalle ennen puoltayötä, jolloin paikalle oli huhujen houkuttelemana kerääntynyt suuri joukko kansalaisia. Hän oli paljastanut patsaan kahden sammattilaisen toverinsa kanssa ilman ulkopuolisten kehotusta tai yllytystä lausuen: ”Tässä paljastan teille Suomen kansalaisille, maamme sankarin, seppomme sepon, joka päivä katseltavaksi”. (HBl 21.10.1902, s. 6; 1902, 22.10., s. 2; US 2.11.1902, 4.) Päivälehden toimittajille Lindfors taas kertoi olleensa jo tovereineen unessa kortteeripaikassaan, kun ”joku mustapukuinen mies” herätti heidät huudolla ”nyt se patsas paljastetaan, joutukaa katsomaan”. Patsaalla joukko vieraita miehiä oli kehottanut Lindforsia paljastamaan patsaan, ja tämä oli lopulta suostunut. Ihmisjoukko oli katsonut hiljaa, päät paljastettuina. Joukossa syntyi keskustelu siitä, pitäisikö laulaa Maamme-laulu, vai olisiko se luvatonta – yhteislaulua ei kuitenkaan syntynyt, sillä kukaan läsnäolleista ei osannut toimia laulunjohtajana. (PL 19.10.1902 s. 2; SKS 1903, 71, 73.)

SKS:n sihteeri A. R. Niemi pyysi kirjeitse Lindforsilta ja hänen tovereiltaan selvitystä. Vastauksessaan 25.10.1902 Lindfors täydensi ja muutti lehtimiehille antamaansa raporttia. Hänet oli herättänyt mies, joka oli kertonut, että ”nyt Elias Lönnrotin muistopatsas paljastetaan kello 12:a aikana yöllä sentähden ettei tule mellakkaa; sellaista kuin oli asevelvollissyynissä” (SKS 1903, 69). Hän oli lähtenyt tovereineen kortteeripaikastaan patsaalle, mutta vain ”katsoon, ei paljastamaan”:

Siinä katsellessani ja ympäri kulkeissani, tulee eräs tuntematon mies vastaani siellä takapuolella ja sanoo, ”ettekö tee olis niin hyvä ja aukaisis noita peiton solmuja”, johon vastasin en ja menin menoani katsellen kanervan kukkia, tulee toinen ja sanoo ”tulkai te auttamaan paljastusta”. Siinä samassa tulee kolmas takapuolelta ja kysyy ”oletteko te paljastaja”, johon minä vastasin, ”en minä mikään paljastaja ole”, ja yksi sanoi että ”siinä tarvitsis sanoa pari kolme sanaa”. Sitten tapasin 1:den miehen mustassa sadetakissa, joka sanoi olevas Maistraatin puolesta, joka viisai solmut, jotka piti aukaista, ettei se muuta tarvitse, silloin minä myönsin kun kuulin, että hän oli Maistraatin puolesta. (Mt. 70.)

Maistraatin miehen avustuksella Lindfors oli paljastanut patsaan lausuen sanat, jotka sanomalehdissä oli jo julkaistu. Hän toteaa poliisiraportin virheelliseksi ja puolustautuu vetoamalla maistraatin arvovaltaan ja omaan tietämättömyyteensä: ”Ja minä en olis sitä mennyt tekeen, jos sen olisin huomannut, että se oli luvatonta, ei, ei, ei!” (mt. 70).

Kirjeversio on luonteeltaan kiteytynyttä, poeettisia piirteitä hyödyntävää kokemuskerrontaa – tarina on kerrottu jo monta kertaa. Kirjallisina keinoina Lindfors käyttää kansanperinteessä tyypillistä kolmen yrityksen kaavaa, dramaattista preesensiä ja monimuotoista eri tavoin kehystettyä suoraa esitystä. Tämä yksin ei luonnollisestikaan tarkoita, että kerrottu olisi fiktiota – fiktionaalista se kyllä on. Poliittisesti arkaluontoisin seikka eli se, oliko Lindforsin toiminta ulkoapäin ohjattua vai omaehtoista toilailua, ei selviä, ja viimein tekijä vyöryttää oman vastuunsa tapahtumia masinoineelle virkavallalle. Hän aloittaa ja allekirjoittaa kirjeen lainkuuliaisuuttaan korostavasti ”rehellisenä” ”Suomen kansalaisena”.

Lindströmin ja hänen tovereidensa kirjeitä käsiteltiin SKS:ssä perusteellisesti ja se myös julkaistiin lehdistössä (Uusimaa 14.11.1902, 3; US 13.11.1902, 3). Sekä Niemi että professori Kaarle Krohn olivat käyneet poliisilaitoksella vaatimassa lisätietoja, ja lisäksi hyödynnettiin Uuden Suomettaren toimittaja S. Sarion tekemiä taustatutkimuksia Lindforsin luonteesta ja hyvästä maineesta. Toistuvasti osoitettiin tuohtumusta siitä, että patsaan paljastus oli ”tehty arvottomaksi yölliseksi ilveilyksi” ja tämä ”häpeätyö” ja ”häväistys kansaamme kohtaan” oli vielä toteutettu ”viettelemällä” ilkityöhön ”yhteisen kansan mies”. Vaikka Lindforsin hyväksi laskettiin hänen nuhteettomuutensa kansalaisena – hän oli käynyt kansakoulun ja maanviljelyopistoa, oli raittiusseuran esimies ja kylänsä ”ensimmäisiä” – hän oli myös ”yksinkertainen” ja helposti taivuteltavissa. Koska Lönnrot ymmärrettiin koko kansan sankariksi, pidettiin mahdottomana, että kansanmies loukkaisi omaehtoisesti hänen muistoaan: ”Elias Lönnrotille omistettu muistomerkki on oleva pyhä hänen kansalaisilleen ja siis jokaisen yksityisenkin kunnioittama ja suojelema.” Niinpä Lindfors ei voinut olla ”todellinen syyllinen”. (SKS 1903, 65–67, 69, 73–74; SKS PK.6.11.1902.) Seuran taloustoimikunta päätti konsultoida asianajajia, mutta viimein oikeustoimista päätettiin luopua. (SKS PK. 30.10.1902, 6.11.1902.)

Spekulaatiot ilkivallan poliittisesta ja masinoidusta luonteesta jäivät elämään. Mahdollisia syyllisiä olivat suomettarelaisen SKS:n kanssa veljeilyä vastustavat nuorsuomalaiset taiteilijat, svekomaanit ja mellakointia ennaltaehkäisevä poliisilaitos (UA 1902 21.10., s. 3; Häggman 2012, 154–169; Konttinen 2001, 274–275). A. R. Niemi oli saanut tietoonsa, että nuorsuomalaiset taitelijat olivat viettäneet patsaan paljastusta edeltävää iltaa ravintola Pirtissä ja ”neuvotelleet, oliko patsas yöllä paljastettava” – erityisesti epäiltiin patsasasiassa kiivasta Albert Edelfeltiä (Aspelin-Haapkylä 1980, 193, 225). Wikström itse epäili asialla olleen poliisimestari W. Carlstedtin, joka olisi patsaan ennenaikaisella paljastamisella halunnut estää mellakat. Taiteilijan pyyntö osallistua kuulusteluihin evättiin ja hänen pyytämänsä laaja poliisiselvitys asiasta jäi valmistumatta (mt. 224–225), ellei sellaiseksi lasketa poliisimestarin lyhyttä, muun muassa Päivälehdessä ja Hufvudstadsbladetissa julkaistua raporttia, jossa Lindforsin vakuutetaan toimineen ”omasta ehdostaan”, ilman ohjailua. Koska Lindfors itse kiisti myöhemmin raportin todenperäisyyden, epäilys Carlstedtin osallisuudesta ja yrityksestä peittää jälkensä jää elämään. Mikäli ilkivalta oli ylhäältä päin ohjattua, se ei saavuttanut päämääriään. Ennakoivat huhupuheet paljastuksesta ja väkijoukon yöllinen käyttäytyminen monumentilla osoittivat, että paljastus tulkittiin kollektiiviseksi rituaaliksi, johon pyrittiin osallistumaan asiaankuuluvilla institutionalisoiduilla eleillä. Monumentin häpäisy ei tukahduttanut kollektiivista tunnetta vaan voimisti sitä.

Muistaminen

Virkavalta onnistui estämään mellakat, mutta tapahtumasta tuli siitä huolimatta kansallista mielialaa lietsova spektaakkeli. Omavaltaisen paljastamisen jälkeisenä aamuyönä ja seuraavina päivinä kansaa kerääntyi spontaanisti muistomerkille ja sitä ympäröiville kaduille. Uusi Suometar korostaa, että paljastustilaisuus olisi muodostunut ”suureksi, kansalliseksi juhlahetkeksi”, ”jos se olisi saanut juhlallisesti tapahtua”. Yleisön vakava juhlatunnelma kuitenkin teki päivästä ”ilon ja muiston päivän” (US 19.10.1902, 3). Yksittäiset kansalaiset sekä järjestöjen ja maaseudun delegaatiot muodostivat äänettömän joukon, joka vielä yön pimeässä puhkesi toistuvasti laulamaan Maamme-laulua, Suomen laulua, Savolaisten laulua ja kansanlauluja (HBl 19.10.1902, s. 5; PL 19.10.1902, s. 2).

Eläköön vai ei?

Hiljainen väkijoukko kukkaistervehdyksineen, kynttilöin valaistut ikkunalaudat ja kauppojen ikkunasomisteet toivat Lönnrotin juhlinnan kaupunkitilaan, mutta suunnitelmalliset laulut, eläköön-huudot ja juhlapuheet piti jättää sisätiloihin. Molemmat suomalaisleirit halusivat osansa kansallisesta juhlinnasta. Niinpä Lönnrotin ja Wikströmin kunniaksi järjestettiin pääkaupungissa kahdet juhlat ja lehdistö varmisti, että kansallinen juhlinta ohjelmineen saavutti maanlaajuisen julkisuuden ja kiersi siten ainakin osittain sensuuritoimia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Ylioppilastalon musiikkisalissa päivälliset, joissa pääpuhujina toimivat Eliel Aspelin ja E. N. Setälä. Molempien puheet painettiin sellaisenaan tai yksityiskohtaisina koosteina muun muassa nuorsuomalaisten Päivälehdessä ja vanhasuomalaisten Uudessa Suomettaressa. Seuran esimies Aspelin puhui heti ”paistin jälkeen” (UA 21.10.1902, s. 3). Hänen mukaansa patsaassa heijastuu ”kansamme” eli kansakunnan menneisyys ja samalla se viittaa tulevaisuuteen; siinä kuvastuvat sekä muinaisuuden että Lönnrotin viisaus. Viimein tämän suuren perinteen jatkumoon asetettiin Wikström, joka ”kansansa surun ja tuskan päivinä on lahjoittanut sille yhden niitä korkean henkisen elämän tuotteita, jotka koko maailmalle todistavat, että me elämme, ansaitsemme elää ja aiomme elää.” (PL 19.10.1902, s. 2; US 19.10.1902, s. 5.) Kansallisena symbolina patsaalle annettiin sama merkitys kuin Kalevalalle sen ilmestyttyä (esim. Tarkka et. al. 2019, 80): patsas viitoitti kansakunnan tien menneisyydestä tulevaan ja todisti maailmalle suomalaisuudesta. Sortovuosien konteksti painotti kuitenkin eloonjäämisen ja uhan teemoja.

Setälä pyrki puheessaan tavoittamaan Eliaksen ajatukset ja rohkeni ottaa tämän puhujanaseman. ”Kun hän istuu tuossa vaskeen valettuna vaskisissa vaatetuksissa, vierellään Väinämöinen, jalkojensa juuressa Kanteletar impi, edessään kirkko, takanaan koulu, ympärillään hyörivä nykyajan elämä, niin hän varmaan tahtoisi lausua jotakin meille, jotka seisomme hänen ympärillänsä.” Setälä viittaa Lönnrotin viimeiseksi jääneeseen Suomen ylioppilaille suunnattuun puheeseen vuodelta 1882 (ks. Lönnrot 1991, 516–517). Vastatessaan pitkän iän toivotuksiin aina vaatimaton Lönnrot oli todennut voivansa toki jatkaa vielä elonpäiviään, mutta ei suinkaan saattaakseen töitään loppuun, sillä niitä viimeistelemään oli muita, lahjakkaampiakin tekijöitä. Setälän mukaan Lönnrot haluaisi nähdä poliittisen yhdentymisen:

Jos me vain kuulisimme hänen puhettansa ja ymmärtäisimme hänen kieltänsä niin hän varmaan tahtoisi lausua meille: ”Minä tahdon jäädä teidän keskellenne […] saadakseni vielä kerran nähdä keskenään kiistävät henget, rikki revityt ja raastetut sydämet yhtyvän yhdeksi lujaksi, sopusointuisaksi Suomen maaksi.” (PL 19.10.1902, s. 3; vrt. US 19.10.1902, s. 5.)

Setälä pyrki puheellaan sovittamaan suomenmielisten syvää jakautumista fraktioihin turvautumalla rituaaliseen eleeseen: patsaana ja rituaalissa materialisoituva pyhä esi-isä, ”suomalaisen kansallisuuden ominaisin eduskuva” (PL 19.10.1902, s. 3) auktorisoi hänen poliittisen sanomansa. Puheen rituaalinen ja retorinen teho perustuu illuusioon siitä, että se olisi pidetty patsasta katsellessa ja että äänessä on itse juhlakalu Lönnrot, joka näin vedetään myyttisestä alkuajasta preesensiin, keskelle juhlijoita.

Iltajuhlan Hotelli Fenniassa järjestivät Wikströmin taiteilijatoverit. Wikström kertoi myöhemmin Aspelinille suhtautuneensa näihin juhliin vastahakoisesti ja olisi halunnut poistua niistä välittömästi, kun oli huomannut, että tarkoitus oli ainoastaan ”demonstratsioni SKS:aa ja vanhoja fennomaaneja kohtaan” (Aspelin-Haapkylä 1980, 225). Uuden Suomettaren nimimerkki Matti tuki tätä tulkintaa. Taiteilijoiden järjestämä iltajuhla oli ”häirintää”, ja Wikström asetettiin kutsulla kiusalliseen tilanteeseen: hän ei voinut kunniavieraana kieltäytyä, mutta ei myöskään ”syödä ka[hta] niin vankkaa ateriaa, kuin kelpo juhlapäivällinen on” (US 26.10.1902, s. 5).

Muu lehdistö ei tätä ”täydellistä suhteitten hämminkiä” rekisteröinyt. Sen mukaan Suomen taiteen kulta-ajan yli satapäinen kerma juhli riehakkaasti ja ”illatsuissa” oli ”hilpeä stämninki”, josta myös rouva Wikström sai osansa. Juhlapuheessaan Walter Runeberg vertasi rouvaa muistomerkin juurella lepäävään Kanteletar-neitoon, joka antaa hiuksensa Väinämöisen kanteleen kieleksi: myös hän on antanut hiustensa mukana miehelleen inspiraation. ”Eläköön rouva Wikström”, huudettiin ja maljoja kohoteltiin. Kapellimestari Robert Kajanus taas vertasi Wikströmiä Ilmariseen ja patsasta ”ihme-sampoon” sekä nostatti eläköön-huutojen sarjan Kalevalalle, ”tuolle kansallisen olemassaolomme leveälle selkänojalle”, Lönnrotille, ”suurimmalle runolaulajallemme” ja muinaislaulun ”pyhälle tulelle”, jota nykytaiteilijat pitävät yllä. (Esim. SK 20.10. 1902, s. 3.)

Ajatus ei ole Lönnrotin muistomerkin reseptiossa poikkeuksellinen. Valtavirtainen aikalaistulkinta näki kansan sielullisen perinnön virtaavan patsaan jalustan graniittisesta maa-emosta sen sivustalle luonnostellun Vipusen suuhun, sieltä edelleen Väinämöiseen, hänestä Lönnrotiin ja viimein Wikströmiin, joka materialisoi kansallisen genealogian kaupunkitilaan (esim. E. L 1902; US 18.10.1902, s. 4; PL 19.10.1902, s. 2; PK 21.10.1902, s. 1; ks. Lindgren 2000, 44). Väinämöinen edustaa tyypillisesti sivistysihannetta tai syvää tietoa, mutta Kanteletar-immen tulkinnat saattoivat olla myös ilmipoliittisia, sillä neito nimettiin myös ”Suometar-immeksi” (Kylväjä 30.10.1902, s. 357) tai tulkittiin herättämistään odottavaksi suomalaisuudeksi (Konttinen 2001, 275; vrt. Lindgren 2000, 43).

Monumenttipolitiikan myötä myös ”Väinämöisen laulun” tulkinta siirtyy kohti aikalaiskontekstin poliittisia piilomerkityksiä:

Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

(Leino 1902a, 4)

Vaikka venäläistämistoimet kadottaisivat suomalaisuuden, ei sen kalevalainen voima tai Kalevalan todistama ”kansan henkinen kunto” voisi koskaan kadota (ks. myös O. A. K. 1902, 6). Sortovuosien lehdistö turvautui sensuurin edessä tiheästi vertauskuvalliseen ilmaisuun. Yksi merkittävimmistä sortotoimia vastustavista poliittisista allegorioista on Leinon runo ”Helsinki sumussa”, joka julkaistiin Päivälehdessä 18.2.1899 (s. 3). Leino osallistui myös tuolloin monumenttipolitiikkaan viittaamalla ”kansan lempimään” keisari Aleksanteri II:een, jonka patsas peittyy sortopolitiikan myrkylliseen sumuun kansan tuijottaessa äänettömänä. Kun sensuuriviranomainen oppi vähitellen lukemaan piilomerkityksiä, myös runomuotoiset, historialliset ja allegoriset viittaukset poliittisiin tapahtumiin kiellettiin. (Leino-Kaukiainen 1984, 238–240.) Wikströmin toisen kansallisen monumentin, Säätytalon friisin valmistuessa 1903 kenraalikuvernööri Bobrikov vaati saada nähdä piirustukset ja ennen kaikkea tarkastella veistosryhmän mahdollisia piilomerkityksiä (Konttinen 2001, 271).

Lehdistön vapauden rajoittajana ja sensuurin kiristäjänä tunnettu Bobrikov perusti venäjänkielisen lehden Finljandskaja Gazeta, joka venäläishallinnon virallisena äänenä asettui purkamaan suomalaisten lehtien separatistisiksi leimattuja pyrkimyksiä ja tiukentamaan Suomen sidettä Venäjään (Maijala 2017, 148–152). Myös tämä pitkälti propagandistinen julkaisu osallistui sortovuosien Kalevala-keskusteluun ja Lönnrotin muistomerkin arviointiin. Lehti otti tiukan linjan ruotsinmielisiä vastaan ja syytti heitä pyrkimyksistä vieraannuttaa suomalaisia venäläishallinnosta ja ”suomalaisen heimon” itäisten haarojen, karjalaisten ja virolaisten perinnöstä. Vaikka patsaan paljastuksen yhteydessä julkaistut kirjoitukset ylistivät Jakob Grotin sanoin Lönnrotia eli ”Ilja Ivanovitshia”, julkaisi lehti vuoden 1902 päätteeksi nimimerkin takaa kirjoitetun tekstin, jossa suomalaisia syytettiin ”Venäjän karjalaisten omaisuuden” ”omimisesta” suomalaiseksi väitetyn Kalevalan sivuille. (Tarkka et. al. 2019, 89–90.) Vaikka tätä kannanottoa voi pitää poikkeuksellisena, se näyttää venäläisen virkakoneiston perintöpoliittisen repertoaarin rajat ja mahdollisuudet.

Uusi ura

Suomen ”kansallisimmaksi” nimetyn monumentin (esim. A. N. 1902, 36) syntyvaiheet kiteyttivät sortovuosien tunnelmat kulttuuriseksi performanssiksi ja materiaalisiksi monumenteiksi. Kokonaisuudessaan paljastus ja sitä seurannut julkinen keskustelu heijastivat aikalaistenkin mukaan ”nykyisten sisällisten olojemme varjopuolia” (US 26.10.1902, s. 5) – täydellistä jakautumista poliittisiin leireihin tilanteessa, jossa olisi kaivattu yhtenäisyyttä. Näyttämö laajeni julkisesta kaupunkitilasta maakuntiin ja lehdistön luomaan julkisuuteen, ja sitä luonnehti salaisen ja peitetyn sekä julkisen ja julkituodun välinen jännite, joka kulminoituu patsasta peittävän peitteen yölliseen poistamiseen, sensuurin kiertotapoihin ja patsaan monitulkintaiseen kaiverrukseen ”Sain sanat salasta ilmi”. Kukkaseppelten muistosäkeet toivat allegorisen viestin Kalevalan, Lönnrotin ja hänen patsaansa kansallisesta merkityksestä sortovuosina: patsaan myötä Väinämöinen oli palannut, uusi ura avattu nousevalle nuorisolle, sampo voitettu kotiin ja aurinko vapautettu Pohjolan kivimäestä. Vain yksi patsaan juurelle asetuista seppeleistä viittasi runolaulajiin. Kesälahtelaiset olivat asettaneet palmuseppeleensä keskelle oksan uhripetäjästä, jonka juurella Lönnrot oli vuonna 1828 tallentanut Juhana Kainulaiselta yli 50 kalevalamittaista runoa (PL 19.10.1902, s. 2; US 19.10.1902, s. 3).

Lönnrot, Väinämöinen, Vipunen ja Kanteletar-impi istuvat yhä Lönnrotin puistikossa, patinaansa unohtuneina, ”edessään kirkko, takanaan koulu, ympärillään hyörivä nykyajan elämä”. E. N. Setälän nykyajasta muistomerkkiin latautuneet ideologiset kamppailut ovat laimentuneet ja muuttaneet muotoaan, mutta eivät tyystin hävinneet. Patsaan sankareita juhlitaan kerran vuodessa, usein miettimättä juhlinnan aatteellista pohjaa ja niitä sukulinjoja, joita teolla rakennetaan. Toisen kerran heitä muistavat perinnetieteiden ylioppilaat, jotka vapunaattona lakittavat Lönnrotin – tai Väinämöisen, jos Eliakseen ei ylletä. Ura Väinämöisen laulusta Lönnrotiin, Leinoon ja oman aikamme laulajiin on auki ja jatkuu opiskelijoissamme. Mutta kuunteleeko Lönnrot todella Väinämöistä ja Kanteletar-impeä, noita tyyppihahmoja, joihin kansallisia unelmia ja itsemääräämisoikeuden vaatimuksia oli hyvä kiinnittää? Uskaltaudun Setälän tapaan vastaamaan Lönnrotin puolesta: ”Kuulin laulut tavallisilta miehiltä ja naisilta kahden puolen rajaa, Karjalasta ja Suomesta”. 2000-luvulla opiskelijat lakittavatkin joka toinen vuosi Larin Parasken patsaan.